SILMÄT JA KORVAT TARKKANA
ISO KUVA-webinaarit alkoivat jännittävissä ja odottavissa tunnelmissa. Osallistuimme hankkeen kahteen viimeiseen webinaariin (torstaina18. ja perjantaina 19.11.) osana Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisteriohjelmaan kuuluvaa aikuiskasvatusharjoittelua ja saimme tehtäväksemme suunnitella kaksipäiväiseen webinaariohjelmistoon neljä osallistavaa työpajaa. Linjoille tulisi valumaan liuta kuvataidekasvatuksen ja taide- ja kulttuurialan tulevia ja nykyisiä ammattilaisia.
Innostus ja jännitys sekoittuivat epämääräiseksi mielen möyhinnäksi samalla, kun tapahtuma lähti käyntiin ja oman työpajaosuuden lähtölaskenta alkoi. Miltä kuvataidekasvatuksen tulevaisuus tulisi näyttäytymään näiden päivien jälkeen? Täytyi olla silmät ja korvat tarkkana, sillä tämä puheenvuorot ja keskustelut tulisivat paljastamaan paljon myös meidän opiskelijoiden tulevaisuuden näkymistämme.
TAIPUMISTA ETÄNÄ JA LÄSNÄ
Ensimmäinen työpaja lähti jännityksestä huolimatta käyntiin varmasti ja intoa puhkuen. Työpajassamme tutkimme Zoomin kameranäkymän rajoja sekä sitä, millaisena tavallisesti sen kuvittelemme. Osallistujat päästettiin suunnittelemaan omaa Zoom-taideteosta edellisten puheenvuorojen inspiroimana ja nopeasti gallerianäkymän kasvot muuttuivat toinen toisensa jälkeen pimeiksi ruuduiksi. Hetken itsenäisen työskentelyn jälkeen palasimme yhteen paljastamaan syntyneet tuotokset. Lopputulokset olivat hienoja: erilaiset materiaalit ja ympäristöstä löytyvät esineet, muistot edellisistä kuvataidekasvatuksen alan tapaamisista ja ajatukset esillä olemisesta olivat läsnä ja sekoittuivat, kun lähdimme keskustelemaan teoksista.
Yhteisöllisyys, sukupolvikokemukset, monikulttuurisuus ja häilyvä epävarmuus kuviksen tulevaisuudesta nousivat vahvasti esiin teoksia esitellessä. Keskustelua syntyi myös Zoomista ja etäyhteyksien mahdollisuuksista kommunikoinnin ja opetuksen välineenä. Zoom on helppo ja tarpeellinen, muttei riittävä kaikkeen mitä kuvataidekasvattaja toivoisi. Ruutujen välityksellä käytävät keskustelut eivät saa meitä lähestymään toista ihmistä yhtä empaattisesti kuin kasvokkain käytävissä keskusteluissa. On siis keksittävä jotakin, mikä tukee verkkoa kaikkine ruutuineen ja rajoineen, josta voi olla hyötyä tulevaisuudessa. Onneksi osallistujilla heräsi kuitenkin kiinnostusta myös siihen, mihin kaikkeen Zoom voi taipua.
Toinen työpajamme muistutti meitä etätyöskentelyn aiheuttamasta sisällä istumisen suuresta määrästä ja siksi halusimme vapauttaa osallistujat näyttöpäätteiden ääreltä seuraamaan aistejaan. Pääsimme lähelle erilaisia muistoja ja ajatuksia siitä, kuinka tärkeää on keskittyä ympäristömme havainnointiin ja antaa aistiemme viedä meitä. Työpaja tuotti liudan aistikävelyn kautta löytyneitä adjektiiveja ja jopa pari valmista runoa ja haikua, jotka olivat syntyneet adjektiivien pohjalta. Tämän lisäksi luonto, ympäristö ja ekologisuus olivat teemoja, jotka nousivat esille työpajassa. Halukkuus toimia ympäristön kanssa yhteistyössä sekä varjella haurasta ekosysteemiämme olivat pinnalla torstain kummankin työpajan keskusteluissa, ja luontosuhteen vaaliminen nähtiin tärkeänä osana taidekasvatusta.
LAUMAELÄIMEN UTOPIAT
Kolmas työpajamme oli kahta edellistä keskusteluvoittoisempi, kun pääsimme muistelemaan, mutustelemaan ja makustelemaan kuvataidekasvatuksen historioita, nykyisyyksiä ja utopioita. Keskustelu tuntui virkistävältä kaiken kuvataidekasvattajan työhön liittyvän itsenäisyyden keskellä sekä muistutti kaikesta hyvästä ja mahdollisesta kuvataiteen opetuksessa. Tulevaisuudessa kuvataidekasvatusta ja kuvataidekasvattajien ymmärrystä maailmasta tarvitaan aina vain enemmän, mikä näkyi keskusteluissa selvästi.
Henkilökohtaisten kokemusten jakaminen tuntui olevan hyvin merkityksellistä ja monet keskustelunaiheet tuntuivat olevan monille tuttuja kokemuksia. Mieleenpainuvin keskustelussa noussut aihepiiri oli ajan saatossa tapahtuneet muutokset opetustyössä sekä hyvässä että pahassa. Harmaita hiuksia oli monelle opettajalle aiheuttanut opetuksen ulkopuolinen paperityö ja kaikenlainen ylimääräinen kirjanpito, mikä rokottaa työssä jaksamisen resursseja valtavasti. Taideaineiden leikkauksista puhumattakaan.
Toisaalta moni koki, että kuvataideopettajan rooli on vuosien aikana muuttunut positiivisempaan suuntaan. Kokemus kuvataideopettajasta ”yksinäisenä sutena” on hiljalleen löytänyt suuntansa laumaa kohti. Työn ja jaksamisen tueksi on syntynyt yhteisö, taiteen taustajoukot, johon esimerkiksi digitaaliset verkostot, yhteiset koulutustilaisuudet tai vaikkapa yhteisopettajuus ovat vaikuttaneet äärimmäisen myönteisesti. Keskusteluissa nousi esiin myös vahva kollektiivinen taistelutahto taide- ja opetusalan tulevaisuuden puolesta ja siinä yhteisö tuntui olevan ratkaisevassa asemassa.
Viimeinen työpaja kuljetti osallistujat tulevaisuuteen vuoden 2071 kuvataideluokkaan, jossa osallistujat saivat itse rakentaa Flinga-sovellukseen mielikuvia siitä, millainen tulevaisuus kuvataiteen kasvatuksella voisi olla. Ajatuksia tulevaisuudesta alkoi osallistujilla syntyä nopeasti ja ne heilahtelivat suunnasta toiseen, aina materiaaleista tiloihin ja työpareista robottiavustajiin. Yksi asia kuitenkin nousi selkeästi esiin kaikissa työpajoissa: utopiat ovat dystopioita voimakkaampia.
Luonto ja ympäristöarvot koettiin selkeästi tärkeänä myös perjantain työpajoissa, etenkin materiaalien ja käsiteltävien teemojen kautta. Flingan kuvituksissa niitä syntyi edustamaan erilaiset köynnökset ja kukkakuviot. Myös luokan omasta hyötypuutarhasta haaveiltiin. Muitakin korkealentoisia ideoita pulppusi yhteisille näytöille tasaiseen tahtiin: taidetarvikkeita kuljettava taidebussi, robottiassistentti sekä tyhjä ja valoisa näyttelytila taideluokan yhteyteen! Eräs opettaja halusi silmät selkäänsä ja toinen opettajalle rajattoman luottokortin. Ilmestyipä yhteen kuvitukseen myös vaakatasossa lepäävä ihminen, opettaja, viimeisessä leposijassaan.
Yhteisessä purussa huomasimme, etteivät toiveemme olleet lopulta niin korkealentoisia kuin miltä aluksi oli vaikuttanut. Lentävien autojen ja 3D-hologrammiluentojen sijasta useat haaveet keskittyivätkin oikeastaan perustarpeisiin. Tällaisia olivat esimerkiksi kodikas ja opetukseen soveltuva luokkatila, vesipiste ja valoisat ikkunat, jotka voi avata. Nämä eivät tunnu olevan mahdollisia kaikkialla nyt, mutta tulevaisuuden kuvataiteen opetuksessa kenenkään ei toivottavasti tarvitsisi taistella näistä itsestäänselvyyksistä.
Näkemyksiä tulevaisuudesta kertyi keskusteluissa laaja kirjo, mutta niissä näkyi toiveikkuus siitä, että kuvataiteen kasvatuksella on yhä oma yhteiskunnallisesti tärkeä paikkansa. Tulevaisuuden odotukset olivat pääsääntöisesti optimistisia ja jopa innokkaita. Toiveissa näkyi uskoa siihen, kuinka tilat olisivat monipuolistuneet ja antaisivat mahdollisuuksia entistä monialaisempaan työskentelyyn. Myös teknologiaan suhtauduttiin enemmän apuvoimana, kuin ihmiskontaktien korvaajana.
AATSIPOPPAA, OPET TEKI SOPPAA
Työpajat veivät osallistujien ajatukset tulevaisuuteen, mutta keskustelut heijastelivat loppujen lopuksi hyvin ajankohtaisia asioita ja kysymyksiä. Pandemia on aiheuttanut monille muutoksia työnkuvassa ja etätyöskentely on tullut osaksi arkea, joten ei ihme, että ihmiskontaktien tärkeys nousi usein esiin useamman kerran. Tarve luoda aitoja, oikeita kohtaamisia tuntui olevan osallistujien toiveiden keskiössä. Uusien teknologioiden ja digitaalisten muutosten mukanaan tuomat uudet työtavat ja -tekniikat haluttiin nähdä enemmän lisänä ja apuna, eikä ihmisen korvaajina. Ne ovat vain höyste taidekasvatuksen sopassa, jonka aineosat voivat vuosien varrella muuttua, mutta jonka keskiössä on aina kuitenkin se herkullinen ihmisliemi
Kirjoittajat: Juliska Hämäläinen, Senni Tuomi ja Totti Korpua, Kuvataidekasvatus, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
