Osallistuin osittain kaksipäiväiseen webinaariin, jossa käsiteltiin visuaalisen kulttuurin ja taidepedagogiikan muutoksia sekä taidekasvatuksen dystopioita ja utopioita 18.-19.11.2021.
Kuvataiteen ja kuvataidekasvatuksen kehittämisen visioinnissa on tärkeää korostaa kuvataiteen syvän osaamisen ja puhtaan visuaalisen näkemyksen arvostamista osana perustaitoja. ISO KUVA -hankkeen tapaamisissa kehittämistyötä tehdään innostuksella ja yhdessä.
Visiointi sana sisältää aikaperspektiivin, sillä suuntana on tulevaisuus. Kehitystyön ympärillä leijuu kysymyksiä: kenen visio ja mitä varten? Visio sanan alkuperäinen merkitys viittaa innostukseen, näkyyn, harhanäkyyn tai hurmostilaan. Visiot ovat myös unelmia – ja niitähän tarvitaan niin opetustyön suunnittelussa kuin myös henkilökohtaisessa elämässä. Kehittämistyössä kurotetaan kohti jotain tulevaa ja ulkoistakin tahoa, samalla visiotyössä ammennetaan siitä, mitä on tähän asti saavutettu. Näin taidekin tekee kaksisuuntaisen liikkeen – taide tapahtuu sen kokijassa, mutta syntyy tekijän kokemuksesta, olemassa olevasta ja sisältäpäin.
Webinaarissa aktivoitui uusia ja ennestään tuttuja käsitteitä liittyen kuvataiteen visiotyöhön kuten digitaalinen murros, kasvatukselliset valinnat, taiteen vapaus, yhteiskunnallinen vapaus, koululaitos, länsimainen taidehistoria, polarisoiva pedagogiikka jne. Erilaiset sanayhdistelmät tuottivat näkymiä, ja ne kiinnittyvät ajatteluuni erityisesti tunteiden kautta. Vastaavalla tavalla taide ja visio yhdistettynä henkilökohtaisiin kokemuksiin kasvattavat ajattelua ja toisinaan pysäyttävät. Visioiden ja uusien yhdistelmien tuottaminen on kuin hedelmäpelin pienien pelivoittojen kerääminen, se vaatii osallistumista, panostusta ja tila-ajassa pysähtymistä.
Kahden päivän monimuotoinen anti koostui keskenään hyvin erilaisista äänensävyistä, elämyksellisistä puheenvuoroista ja osallistavista tapahtumista. Rap-artistin ja taidepedagogin Hanna Yli-Tepsan aka Rauhatädin session aikana riimittelimme yhdessä rapin kuvataidekasvatuksesta, taiteesta ja maailmassaolosta. Vaikka osallistujat todennäköisesti notkuivat eri puolilla Suomea työkoneittensa ääressä, silti jaoimme kokemuksen innostuksesta tehdä jotain uutta. Kokemus yhteisestä jaettavuudesta, niin opetuksessa kuin sen kehittämisessäkin, on aina pienoinen ihme.
Kulttuurimme ei selviä ilman kriittisyyttä, vaikuttamista ja muutosta. Saamelaiseen käsityösuvun edustajan ja taiteilija-aktivistin Jenni Laitin riisuttu sanoma osui ja upposi: taide on vapaa, kun me olemme vapaita. Laitin videoteoksen yhteinen kokeminen ja tekijän läsnäolo synnyttivät kokemuksen ilmastokriisin uhasta ja arkipäivästä pohjoisilla alueilla. Uhan edessä tulee kaikkien toimia: kriisi on jo jokaisen kotiovella. Taide on kanava kaikkein vaikeimpienkin asioiden käsittelyyn! Jenni Laitin sanoin: Sanoilla voimme vaikuttaa taiteeseen käsitteenä ja instituutiona. Kuka asettaa sanat ja kenen sanoilla taidetta määritellään? Millaisena haluamme nähdä, kokea ja ymmärtää taiteen ja etenkin vapaan taiteen?[1]
Taideteollisen korkeakoulun lehtoreina aikaisemmin toimineet taidepedagogi ja -terapeutti Meri-Helga Mantere ja sekä taidekasvatuksen tutkija Pirkko Pohjakallio (TaT) muistuttivat nykytaiteen elävästä suhteesta opettamiseen, vapaudesta utooppisena toimintana ja vapauden tajusta. Heidän keskustelustaan jäi mieleen voimakkaana kysymys: miten vapautta lähestytään opetuksessa tai miten sitä välitetään eteenpäin? Yksilöllisyyttä ei voi opettaa, ja ehkä siitä on syntynyt sanonta: taidetta ei voi opettaa. Nähdäkseni kyse on useammin siitä, miten opetetaan. Jos yrittäisin opettaa oppimani uuden asian, vaikka rapin teon kuvataiteilijoille, todennäköisesti pyrkisin siirtämään kokemukseni siitä, että minäkin kykenin tähän.
Oppijan kokemus liittyy rajoihin ja realismiin sekä näiden myötä unelmiin. Kaksinapainen ajattelu nostaa päätänsä: todellisuudentaju versus kuvitelma. Voiko unelmoida realistisesti? Onko meillä työkaluja, jotka mahdollistavat unelmoinnin? Onko unelma yhteinen ja miten sen jaamme? Näistä kysymyksistä on kyse myös visiotyössä. Jotta unelman voi kirjoittaa vision sisään, on näiden sanojen välille asetettava yhtäläisyysmerkki. Onneksi taiteen läsnäolo vapaudellaan murentaa dualistisuuden ja saa perjantai-iltapäivänäkin uskomaan yhteiseen hyvään sekä tekoihin sanojen seurauksena.
Teksti ja kuva: Marika Orenius, TaT, kuvataiteilija, taidepedagogiikan lehtori/Taideyliopiston Kuvataideakatemia
[1] https://koneensaatio.fi/tarinat-ja-julkaisut/taide-on-vapaa-kun-me-olemme-vapaita/
