Osallistuin perjantaina 19.11.2021 ISO KUVA -hankkeen viimeiseen seminaariin Taidekasvatuksen dystopiat ja utopiat – Digitalisaation ja tulevaisuuksien visiointia. Aamukahvi kädessä avasin zoom-linkin ja astuin noin 46 muun henkilön kanssa zoomin luomaan digitaaliseen seminaarihuoneeseen.
Katariina Rosavaara, Taideyliopiston Kuvataideakatemian Kuvataidekoulutuksen ja kuvataidekasvatuksen kansallisen visiotyö 2030 projektipäällikkö, tervehti kaikkia tulijoita lempeästi hymyillen ja toivottaen tervetulleeksi. Päivän teeman mielikuvat dystopioista ja utopioista tuntuivat kaukaisilta meren saarilta näin aamuvarhaisen silmin. Ensimmäinen puhuja Tomi Slotte Dufva (TaT), Aalto-yliopiston lehtori, sai kuitenkin minut havahtumaan tästä uneliaasta välitilasta. Hänen selkeä ja innostava otteensa auttoi suoristamaan selkärangan ja keskittymään. Luento käsitteli digitaalista murrosta, siis sitä, jonka keskellä jo elämme. Opin kuinka post-internet kuvaa tätä hetkeä, miten olemme sotkeutuneet, liittyneet ja kytkeytyneet internetiin ja digitaaliseen maailmaan. Elämme symbioosissa digitaalisuuden kanssa.
Dystopioita ja utopioita kuvitellessa on tärkeä pysähtyä miettimään millaisin ehdoin ja kenen voimin digitaalisuus valloittaa alaa tulevaisuudessa. Tulevaisuuden haave- ja kauhukuvat peilaavat usein nykyhetkeä, ja projisoituvat mieliimme astetta voimakkaammin. Miten näitä erilaisia nykyhetken rakenteita ja malleja voisimme estää ja toisia taas tukea tulevaisuudessa? Tämä kysymys voisi tuoda ehkä sitä kaivattua konkretiaa tulevaisuuskeskusteluun.
Dufva myös painotti luennollaan, kuinka nykyhetkeä leimaavat dystooppiset mielikuvat tulevaisuudesta sekä toivottomuus. Hän näki Tuomo Alhojärven Utopian kolme työtä Jälkikapitalismin maanpeitosta lainatun tekstin tavoin, että toivo on tehtävä todeksi.
Jos on niin että elämme epätoivon ja dystopioiden aikatautta – on käännettävä selkänsä tälle ajalle ja tehtävä toivo todeksi – paikannettava paikatonta. (Niin&Näin, 3/2021)
Dufvan mielestä tässä tehtävässä taiteella on suuri mahdollisuus. Taide voi tutkia paikantumattoman paikantumista, luoda uutta sanastoa muuttuvan maailman ja digitaalisuuden keskellä – ja auttaa esimerkiksi hahmottamaan, mitä minulle datana tapahtuu bittimaailmassa.
Alkuluento tarjosi hyvin pureskeltua ravintoa aivan kuin vihersmoothie aamupalapöydässä.
Seuraavaksi avarsimme mieliämme Magnus Quaife, Taideyliopiston taiteilijapedagogiikan professorin, luennolla taiteen mahdollisuuksista yhteiskunnassa. Hän siteerasi edesmenneen yhdysvaltalaisen käsite- ja nykytaiteilijan John Baldessarin huomiota ’kuinka taiteilijat ovat mystikkoja eivät rationalisteja’ ja jatkoi, että taide voi luoda meille uusia horisontteja. Nykyiset opiskelijat ovat uuden edessä ja heillä on esim. poikkeavaa tietoa tästä ajasta eri tavoin kuin aikaisemmilla sukupolvilla. He voivat tutkia niitä asioita, joita emme vielä ymmärrä, esimerkiksi taiteen avulla. Tulevaisuus kun ei ole vain yksi vaan se koostuu monista erilaisista mahdollisuuksista. Taiteen avulla voimme pitää elossa näiden monien eri horisonttien mahdollisuus.
Aamupäivä jatkui Historiasta tulevaisuuteen -keskusteluosuudella, jota veti Juuso Tervo (PhD) ohjelmajohtaja Aalto-yliopistolta. Mukana keskustelussa olivat Pirkko Pohjakallio, taidepedagogiikan professori emerita, Aalto-yliopistolta ja Meri-Helga Mantere, taidepedagogi ja -terapeutti, joka on ollut Taideteollisen korkeakoulun lehtorina 22 vuotta. Keskustelu polveili vapauden, vastuun, itsetuntemisen ja utopioiden välillä. Mistä tulemme ja minne menemme, on hyvä kysymys, joka voi ohjata meitä näidenkin asioiden parissa samoin kuin loputon ei-tietämisen tie. Oivallus, että nykyhetkeä ei ole, sen sijaan läsnäolo – se että olemme tässä ja nyt, sekä rakkaus, jota tarvitaan kaikessa muutoksessa. Näihin sanoihin oli hyvä päättää päivän ensimmäinen osuus.
Teksti ja kuva: Noora Lehtovuori, taiteilija-kuraattori
