Takana on pitkä, vaikkakin melko tavallinen koulupäivä. Kuvisope silmäilee vielä työpöytäänsä ja käy läpi päivän mittaan keskeneräiseksi jääneitä asioita. Ne saavat jäädä huomiseen – nyt on aika laittaa päivä pakettiin! Mutta kuinkas ollakaan, samalla sekunnilla luokan nurkassa oleva tietokone päästää ilmoille kummallisen merkkiäänen, ja koneen ruudulla alkaa välkkyä jotain. Katson vielä tämän, vain tämän, toteaa opettaja mielessään painokkaasti ja asettuu koneen äärelle. Sen ruudulle on kuin tyhjästä ilmestynyt viesti, joka kysyy: Kiinnostaako sinua kuvataideopetuksen tulevaisuus?. Yhtäkkiä opettajasta alkaa tuntua kuin luokka hänen ympärillään katoaisi. Silmissä vilisee, kun hänet riuhtaistaan virtaan, mukaan vauhdikkaalle matkalle.
Näin alkoi minun matkani kuvisopetuksen tulevaisuuteen Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden Dystopia ja utopia -työpajassa ISO KUVA-hankkeen toisena webinaaripäivänä. Elämyksellinen ja moniaistinen työpaja kehyskertomuksineen heitti minut vauhdilla vuoteen 2071. Päädyin matkallani eräänlaiseen tienristeykseen pohtimaan kuvataidekasvatuksen nykyisyyttä ja tulevaisuutta: Missä olemmekaan nyt, ja mihin olemme menossa? Millaisen suunnan otamme, tai voimme ottaa? Voimmeko valita suuntamme itse, vai olemmeko sittenkin tuuliajolla kuin tulevaisuusmatkalle yhtäkkisesti tempaistu kuvisope?
TIENRISTEYKSESSÄ
Nykyisyyden ja tulevaisuuden tienristeyksessä olemista pysähtyivät pohtimaan myös useat ISO KUVA -webinaarin puhujista. Keskeisiksi piirteiksi tulevaisuudelle nostettiin elämänpiirimme digitalisoituminen sekä sen asettamat vaatimukset niin ekologisesti kuin sosiaalisestikin kestävistä näkökulmista. Samalla, kun tämän kaiken todettiin koskettavan myös kuvataidekasvatusta, osoitettiin kuvataidekasvatuksen aktiivinen rooli muutoksessa. Puhujat mielsivät kuvataidekasvatuksen yhdeksi työkaluksi vastata muuttuvan maailman haasteisiin.
Miten sitten rakennamme muutosta ja hyvää tulevaisuutta? Yliopistonlehtori Juuso Tervo vertasi tulevaisuuden rakentamista jään kokeilemiseen kepillä. Huomaan aika ajoin omassa yliopisto-opettajan työssäni kuvailevani kuvataiteen, mutta myös tutkimuksen tekemistä samalla kielikuvalla: Nyt kokeillaan, kestääkö jää!. Hyvän teoksen, tutkimussuunnitelman kuin myös kuvataidekasvatuksen utopian rakentamiseksi tarvitsemme kokeilemista, mutta myös epäonnistumista. Haparointimme ei siis lopu koskaan.
Haparoivaa otettamme tuossa nykyisyyden ja tulevaisuuden tienristeyksessä voimme sen sijaan vahvistaa. Tai oikeastaan voimme vahvistaa kykyämme sietää epävarmuutta. Siinä jos missä, hyvänä työkaluna toimii taide. Taiteen äärellä emme lakkaa kysymästä: Entä, jos? Mitä, jos?. Oikeita tai lopullisia vastauksia ei taiteessa ole, ja tieto on joustavaa. Tämä saattaa jostakusta tuntua ehkä turhauttavalta, mutta toisinaan se voi olla myös helpottavaa. Entä jos jonain päivänä lakkaisimmekin kokonaan haparoimasta ja lopettaisimme etsimisen? Mitä sitten tapahtuisi?
Taide on raskaan sarjan haparointia, jossa epävarmuus on pysyvä tila. Myös professori emerita Pirkko Pohjakallio muistutti omassa puheenvuorossaan taiteen luonteesta, ja siitä kuinka ei-tietäminen ja etsiminen ovat ominaisia tiloja juuri taidekasvatukselle. Taiteessa ei-tietäminen on hyväksyttävää, eikä haparoinnista yritetäkään päästä täysin eroon. Haparoidessaan taiteen tekijä voi löytää uusia tapoja katsoa, nähdä ja ymmärtää maailmaa. Kuten taidekasvattaja Ilpo Rybatzkikin totesi, voi uusien näkemysten – vaihtoehtoisten tulevaisuuksien – avartaminen auttaa myös kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa.
SOTKUA JA SIVISTYSTÄ
Toisaalta taidetta tarvitaan myös epäkelpojen vaihtoehtojen paikantamiseen – on tehtävä näkyväksi muun muassa haparoinnista syntyvä sivutuote, eli sotku. Yliopistonlehtori Tomi Slotte Dufvan mukaan taiteen outouttavat ja vinouttavat näkökulmat toimivat välineinä eri vaihtoehtojen punnitsemiseen ja sotkuisan jätteen arvioimiseen… jätteen, jota tässä yhä digitalisoituvassa maailmassa ja disinformaatiota pullistelevassa metaversumissamme piisaa. Professori Magnus Quaife kuvaili internetin hallitsematonta puolta sosiaalisesti tuhoavaksi ja atomisoivaksi voimaksi, eli aivan päinvastaisin sanoin, mitä internetistä ja sosiaalisesta mediasta käytettiin niiden syntyaikoina.
Tämän päivän nuoret taideopiskelijat elävät elämäänsä sosiaalisen median kuvavirtojen äärellä, ja kohtaavat valtavan määrän kuvia ja taidetta verrattuna aikaisempiin opiskelijasukupolviin. Uudenlainen kuvanlukutaito on siis tuloillaan! Quaifen mukaan taideopiskelijat tulevat kouluihin aivan uudenlaisen visuaalisen ymmärryksen kanssa, mutta usein kuitenkin ilman syvempää kriittistä ja kontekstuaalista ymmärrystä tai tekemisen taitoa, jotka aikaisemmin muodostivat niin taideoppimisen kuin -kulttuurinkin perustan.
Kun palaan muistoissani omiin koulu- ja opiskeluvuosiini 90- ja 2000-luvuille, tulee mieleeni tietty järjestelmällisyys, kiireettömyys, jossa kivijalkaa tai perustaa tekemiselle ja tietämiselle taottiin perusteellisesti ja huolellisesti – ajateltiin, että esimerkiksi taidehistorian opintoihin ja sen suomaan yleissivistykseen kannattaisi satsata. Tänä päivänä taideopiskelijoiden tulisi olla puolestaan innovatiivisia ja mieluusti heti valmiita kehittämään jotain uutta. Nykyisyyden ja tulevaisuuden tienristeyksestä ei kannattaisi siis lähteä hoipertelemaan ainakaan ”Historia”-nimiselle kujalle.
Pohjakallio nosti puheenvuorossaan esille menneisyyden tajun: Sen, mistä tulemme, tiedostaminen on tärkeää. Myös taideopettaja Camilla Vuorenmaa muistutteli webinaarin kuulijoita siitä, miten luovuus, tieto ja taito ovat aina kietoutuneita menneisyyteemme. Innovoinnin ja uutuuden huumassa huomaan itse usein pohtivanikin, jääkö innovatiivisuus pelkäksi silmänlumeeksi, jos ihminen luulee keksineensä jotain uutta, joka todellisuudessa onkin keksitty jo 100 vuotta aikaisemmin. Tällöin ihminen voi löytää itsensä Historian tieltä, vaikka luulikin lähteneensä tienristeyksestä kohti Tulevaa – jos siis ylipäätään huomaa harhautuneensa.
HAPAROIVA KÄSI
Innovaatioiden hekumassa mietin usein opintojensa ja yleisten tutkintotavoitteiden kanssa painiskelevia opiskelijoitani. Pohdin, ovatko he oppimisen suhteen lainkaan tasa-arvoisessa asemassa verrattuna edeltäviin opiskelijasukupolviin, itseni mukaan lukien. Vuosikymmenten saatossa taide- ja taitoaineet ovat menettäneet asemaansa niin perus- kuin lukio-opinnoissa, ja tämän lisäksi kuvataiteen oppisisältöjen laajetessa aikaa yksittäisten asioiden harjoittelemiseen, oppimiseen ja syvälliseen ymmärtämiseen jää entistä niukemmin.
Rybatzki nosti puheenvuorossaan esille pitkäjänteisyyden. Hänen mukaansa olisi tärkeää osata luottaa siihen, että asiat järjestyvät nimenomaan ajan kanssa. Toisaalta aika ja hitaus voivat auttaa meitä tunnistamaan, milloin innovointi muuttuu sotkuksi, ja milloin olisi syytä pysähtyä ja vaihtaa näkökulmaa tai menetelmää. Eivät korona-ajankaan nopeat toimet tai päätökset ole perustuneet hetken mielijohteille tai keksinnöille, vaan vuosisatojen aikana pitkäjänteisesti kartutetulle tiedolle ja taidolle.
Myös Dufva pohti kiireen ja kiivastahtisuuden tematiikkaa esityksessään digitalisaation näkökulmasta. Hän kysyi, miten osaamme pysähtyä, kun kaikki on kaikkialla joka hetki? Kun jossain on aina meneillään paremmat bileet. Dufva jatkoi ajatustaan nimeämällä taiteen keskittymisen ja rauhallisen tutkimisen tilaksi. Ei ole yllättävää, että itsekin nimesin muutama vuosi sitten oman ateljeeni Rauhan tyyssijaksi, tilaksi, joka tempaisee mieleni läsnäolevaksi fyysiseen tilaan, pois metaversumista, jossa kehoni on ollut pelkkä teline verkkoon kytketyille aivoilleni.
Vaikka omassa työnkuvassani yliopisto-opettajana työskentelenkin hyvin paljon digitaalisten välineiden kanssa, on minun säännöllisesti päästävä myös käsittämään. Quaife nosti puheessaan esille jo entuudestaan tutun ajatuksen siitä, kuinka käsillä tekeminen onkin käsillä ajattelemista, suomen kielellä siis käsittelemistä ja käsittämistä. Kun teemme ja ajattelemme asioita käsillämme, avautuu aivoihimme uusia yhteyksiä, neuropolkuja. Nämä polut sallivat maailman näkemisen toisin, ei pelkästään mielestä ja järjestä käsin, vaan myös aistisesta kehosta ja tunteista käsin. Käsittäkäämme siis haparoivin käsin!
ITSESTÄ TOISEEN, ULKOA SISÄLLE
Haparoiva keskeneräisyys vaatii roppakaupalla rohkeutta. Mutta mistä rohkeus sitten kumpuaakaan? Tätä kysymystä pysähdyimme pohtimaan, kun pitkän linjan taidekasvattaja ja -terapeutti Meri-Helga Mantere muisteli omaa lapsuuttaan, jossa turvallinen ympäristö oli rohkaissut häntä tekemään ja kuvittelemaan juuri sellaisena kuin oli, eli oma itsenään. Nykyisin etenkin sosiaalinen media tarjoaa moninaisia esimerkkejä ja malleja ihmisyydestä, esikuvia ja rohkaisua monenlaisille minuuksille ja toimijuuksille. Tienraivaajan tai suunnan näyttäjän ei siis välttämättä tarvitse löytyä aivan lähipiiristä. Toki kannustusta ja rohkaisua sieltäkin kaivataan…
Toisinaan kannustus ja rohkaisu saattavat löytyä Instagramin kuvakollaaseista, TikTokin lyhytvideoista tai vaikkapa Leena Fredrikssonin Momolu-sarjan kaltaisista teoksista. Momolu-kirjoissa, -peleissä ja -animaatioissa seikkaillaan kiltin pandakarhun matkassa etsien luovia ratkaisuja ystävien ongelmiin. Taideoppimisen rinnalla eräs sarjan tavoitteista on, että jokainen lukija, pelaaja tai katsoja löytäisi teoksesta itselleen ainakin yhden hahmon, johon samaistua. Kuten me ihmiset, ovat myös kaikki Momolulu-sarjan hahmot erilaisia.
Mielestäni nykypäivän medioituneessa ja digitalisoituneessa maailmassa yksi hienoimmista ja hohdokkaimmista piirteistä on sen mahdollistama tila erilaisuudelle ja moninaisuudelle (kääntöpuolia kuitenkaan unohtamatta!). Yhä useampi meistä löytää itselleen samaistuttavan kohteen – vertaisen – muutamalla klikkauksella. Toisaalta pääsemme, ja joskus myös joudumme tahtomattakin katsomaan kohti sellaisia todellisuuksia, jotka eivät muutoin saavuttaisi näköpiiriämme.
Taiteen ja median kuvat voivat auttaa meitä kurottautumaan paitsi kohti itseämme, mutta myös kohti toisiamme ja toiseutta. Taideperustaisilla menetelmillä voimme kasvattaa empatian taitojamme – itsen asettamista toiseen tai toisen asemaan. Kuten Pohjakallio totesi, on niin median kuin taiteenkin luomaan vapauteen kuuluttava myös vastuu. Momolun pandakarhun tapaan meidän olisi nostettava katse itsestä myös toisiimme ja pidettävä digitaalisten vertaisten sekä metaversumin lisäksi huolta myös fyysisistä kanssakulkijoista ja maailmankaikkeudesta.
Teksti ja kuva: Marjo Pernu, yliopisto-opettaja, kuvataidekasvatuksen laitos, Lapin yliopisto
